Molari: Palefacen saarna ja kirkon ekumeeninen joulu 2018 jKr ilman Kristusta

Joulu on (ollut) kristikunnan yksi merkittävimmistä juhlista, ”Jeesuksen syntymäpäivä”. UT:n kirjoitukset rakentuvat lukuisissa kohdissa teologisesti sille perustalle, jota kristillinen joulu juhlii ja kunnioittaa. Tämän johdosta onkin luonnollista, että useat suomalaiset ovat olleet pöyristyneitä kirkon ekumeeniselle jumalanpalvelukselle, jossa Paleface eli Karri Pekka Matias Miettinen toimitti poliittisen joulusaarnan eikä sanallakaan muistanut Jeesusta.

Ylen Areenan tallenteessa Palefacen saarna alkaa 28 minuutin jälkeen.

Palefacen ja kirkon menettely ekumeenisessa jumalanpalveluksessa on saanut runsaasti kritiikkiä. Kokenut toimittaja Jorma Virtanen moittii kirkon rämpivän syvässä alennustilassa, jossa stalistinisista mielipiteistä tunnettu räppäri saarnaa kirkossa.

Kristitty viulisti Tuomo Hirvi määrittää ekumeenisen jumalanpalveluksen ”poliittiseksi pannukakuksi”:

”Mitä nämä hiippahatut meille kertoivat niin syyllistivät meitä suomalaisia. Heidän puheensa olivat täyttä poliittista retoriikkaa. Somen ja vihapuheen sävyttämää haukkumista ja vähättelemistä.”

”Raamatusta kukaan ei lukenut mitään, ei jaettakaan. Paleface tämä kommariksi tituleerattu räppäri piti poliittisen puheen, jonka sisältö oli kuin suoraan opposition eduskunnassa pitämä puheenvuoro. Tottahan hän puhui, tämä hallitus ja hallitukset jo aiemmin ovat kasvattaneet köyhyyttä ja tuloeroja. Ihan hyvä poliittinen kertomus tämän päivän tosiasioista. No maahanmuuttopoliittinen viesti oli kätketty mutta löytyihän se.”

”Mitä minä olisin puhunut ja miten ratkaisisin näitä ongelmia. Minä kirkkona saarnaisin ja julistaisin Kristusta. Hänessä on kaikki. Evankeliumissa on kaikki. Jos me saarnaamme ja otamme sen ohjenuoraksi meidän ei tarvitse keskustella tuloeroista eikä ihmisarvokysymyksistä. Hänessä on kaikki. Mutta kirkko onkin kadottanut tärkeimpänsä. Evankeliumin ja Kristuksen.”

Jouluevankeliumi – teologian ytimessä

Ekumeeninen jumalanpalvelus hylkäsi itsensä teologiansa perustan, uskon ytimen.

Matteuksen evankeliumi ilmaisee Jeesuksen syntymää VT:n lupausten täyttymyksenä. Luukkaan evankeliumi tuo vahvasti esille ilosanoman koko kansalle, Daavidin kaupungissa on syntynyt Vapahtaja, Kristus, Herra. Johanneksen evankeliumin alku ilmaisee Jumalan, Sanan, syntymää, sanan lihaksi tulemista, josta teologiassa käytetään käsitettä inkarnaatio. Armo ja totuus eivät ole prinsiippejä, joista väitellään pimeyden keskellä, vaan ainoa Poika, joka itse on Jumala (Joh. 1:18).

Apostoli Paavali liittyy vanhatestamentilliseen profetiaan ja kertoo Pojan syntyperän Daavidin jälkeläiseksi mutta pyhyyden Hengen puolesta Jumalan Pojaksi (Room. 1:4). Teologiset käsitteet saavat ulottuvuuksia, kun apostoli kirjoittaa edelleen kasteesta ja uskosta. Paavali tuntee myös alkuseurakunnan uskon Jumalan Pojasta, joka syntyi aikojen täyttymyksessä (Gal. 4:4). Jumalan Poika syntyi, jotta me pääsisimme lapsen asemaan (Gal. 4:6). Jumalan lapsen asemasta on selvä seuraus siihen, miten kristitty voi kokea vapautensa.

Apostoli Paavalin kirje filippiläisille sisältää apostolin oppiman vanhan virren, ns. kenoosishymnin, josta on sekä merkittäviä eettisiä että uskon mysteeriä tulkitsevia kirkkohistoriallisia ja aatehistoriallisia seurauksia. Tuossa kenoosishymnissä kirjeen toisessa luvussa apostoli kehottaa kristittyjä välttää itsekkyyttä ja turhan kunnian pyyntöä: ”Olkoon teille se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli” (Fil. 2:5).

Apostoli Paavali ja varhainen seurakunta tunnusti tuossa vanhassa hymnissä, että Kristuksella oli Jumalan muoto, mutta hän tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti. Lopulta jokaisen kielen on kuitenkin tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra (Fil. 2:11).

>Dogmihistoriassa kenoosishymni tunnetaan liittymistä niin kaste- kuin ehtoollisteologiaan, raamattuteologiaan, jumalanpalvelusteologiaan ja uskonvanhurskautukseen: ääretön mahtuu äärelliseen. Asennoituminen siihen, että syntinen ihminen saa Jumalalta täydellisen armahduksen armosta uskon kautta, vaikka tämä ihminen ei itse kykene eheytymään ja kehittymään teoillaan, hurskaudessaan ja pyhyydessään ”riittäväksi” perustuu juuri tietämykseen siitä, millainen on äärettömän Jumalan rakkaus.

Tämän kaiken kristillisen teologian ytimen ekumeeninen jumalanpalvelus hylkäsi tänä jouluna.

Paleface eli Karri Pekka Matias Miettinen toimitti ekumeenisessa jumalanpalveluksessa joulusaarnan, jossa hän ei lausunut yhtään kertaa Jeesuksen nimeä eikä Jeesuksen syntymäpäivää. Sitä vastoin hän väitti, että jokaisessa asuu Buddha. Lisäksi hän väitti, että ”kaikki yhtyy”, mikä oli nyt tietynlaisella anarkistisesti tulkittu buddhalainen samsara. Anarkistista vaatimusta ”ei mitään rajoja” toistettiin, mikä sekään ei ole kristinuskoa.

Mitä se ekumenia on – ja ei ole?

Evankelisluterilainen kirkko oli ekumeenisessa jumalanpalveluksessa päävastuussa. Roomalaiskatoliset ja ortodoksiset kristityt eivät katso uskonmallinsa mukaan sopivaksi aivan ketä tahansa saarnaajaksi. Myöskään evankelisluterilainen usko ei tätä sallisia oppiperustansa mukaisesti, mutta omasta uskonmallista välittäminen ei ole enää ollut pitkään aikaan merkityksellistä tälle yhteisölle.

Ekumeenisen työn ja harrastuneisuuden ensimmäinen hämmennys on itse ekumenia. Perustavia kysymyksiä olisi ymmärtää, mikä on kirkko ja mitä on ykseys. Näihin kysymyksiin ei vastattu tai ainakin niihin vastattiin perustavasti poikkeuksellisesti, kun Paleface kutsuttiin saarnaajaksi. Luterilainen kirkko on opillisesti määritellyt vastauksen molempiin kysymyksiin Augsburgin tunnustuksessa (CA 7).

Mitä siis seurakuntani tai kirkkoni opettaa kirkosta ja ykseydestä? Sinänsä yhteyden etsiminen ei ole vielä samaa kuin sen saavuttaminen.

Luterilainen kirkko on omasta teologiastaan käsin lähtenyt siitä – paitsi enää tällä hetkellä – että kirkon ykseys lähtee yksimielisyydestä evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. ”Ensin on yksimielisyys (consentire) ja sen jälkeen saarnatuolin ja alttarin yhteys”, kirjoitti selkeyttävästi Simo Kiviranta Turun arkkihiippakunnan synodaalikirjasssa 1981 ”Yhteyden mahdollisuudet”.

Niin kuin Simo Kiviranta ennakoi ja muisti historiaa vanhassa synodaalikirjassa ja sen artikkelissa, niin hengelliseen kysymykseen todellakin kietoutuvat monet inhimilliset pyrkimykset, valta, raha ja koko eurooppalainen politiikka. Tämä on varmasti vielä enemmän totta jouluna 2018.

Augsburgin tunnustuksen tausta-asiakirjat jo moittivat voimakkaasti, että kirkon silloinen hengellinen virka ei ollut hengellinen, vaan muuttunut poliittiseksi. Kirkon viran oli turmellut menneinä aikoina kirkon historiallinen konteksti. Ja siksi se oli nyt palautettava alkuperäiseen hengelliseen tehtäväänsä.

Teologian ja etiikan professori Klaus Bockmühlin teos Kristikunta ilman Kristusta (suomennos 1971) analysoi seikkaperäisesti Rudolf Bultmannin ja Karl Barthin sekä länsimaisen teologian matkaa ateismiin. Johdannossa hän kysyi aiheellisesti: ”Onko kristinusko meille vielä se uskonto, joka vetoaa Jeesukseen Kristukseen?

Bockmühlin analyysi on vieläpä siinä määrin ekumeeninen, että hän muistuttaa paavi Paavi VI:n sanoja vuoden 1968 lopulla: ”Olemme jo siirtyneet itsekritiikistä itsetuhoon”.

Niin kuin Bockmühl toiveikkaasti lausuu johdannon lopussa, niin olisi toiveikasta nähdä Palefacen joulusaarna, jossa luovuttiin Kristuksesta, ekumeenisessa jumalanpalveluksessa 2018 profeetalliseksi kutsuksi parannukseen:

”Luther päätteli näin: ’Jollei olisi puolueita, joilla perkele pitää meitä hereillä, tulisimme liian laiskoiksi, nukkuisimme ja kuoraisimme itsemme kuoliaiksi ja sekä usko että sana hämärtyisi ja tulisi hylätyksi keskuudessamme ja kaikki tuhoutuisi. Mutta nyt tällaiset puolueet ovat meidän himoakiviämme, jotka teroittavat uskomme ja oppimme, niin että ne loistavat kiiltävinä ja puhtaina kuin peili’”.

Martti Luther kirjoitti vuonna 1923 paimenkirjessään Böömin veljille ”kuvitelmapappien” ”narrintempuista” sekä sellaisen ankarasta rangaistavuudesta Jumalan edessä. Mitäpä hän olisi lausunut ”luterilaisen” kirkon ekumeenisista touhuista tänä vuonna?

”Kristuksen valtapiiri”

Jouluevankeliumia kuullessa joutuu saarnaaja ja kuulija väistämättä vastaamaan siihen, mitä on Kristuksen valtakunta. Juuri siihen Paleface vastasi perustavasti eri tavalla, kuin kristillinen kirkko on menetellyt. Luterilainen kirkko on perinteisesti uskonperustansa mukaan ilmaissut näkemyksensä Jumalan valtakunnasta Kristuksen valtakunnaksi, joka armonvaltakuntana on jo nyt todellisesti usko kautta läsnä ”heikoissa astioissa” sanan ja sakramenttien kautta. Herra kantaa meitä ja me lepäämme hänen hartioillaan (WA 36/2,512). Sellainen autuas uskon ihme on mahdollinen – kiitos Jumalan Pojan inkarnaation, joulun varsinaisen ihmeen.

Lutherin valtio-opin suhteen on sen sijaan pidettävä mielessä, että Luther ei ollut varsinaisesti kiinnostunut politiikasta. Toki omassa asemassaan hän joutui pakostakin sen kanssa tekemisiin. Kaiken kristillisen poliittisen ajattelun lähtökohtana on ollut Roomalaiskirjeen 13. luku, jossa teroitetaan kuuliaisuutta esivallalle, koska se on Jumalan asettama eikä turhaan kanna miekkaa. ”Miekalla” Luther tarkoitti tässä pakon käyttöä rauhan säilyttämiseksi sekä valtion sisällä että sen ulkopuolella. Lutherin elämänkerrassa Roland Bainton arvioi Lutherin asennetta:

”Lopputulos tästä kaikesta on, että tietyissä kohdissa Lutherin asenne taloudellisiin ja poliittisiin kysymyksiin perustui hänen teologiseen näkemykseensä. Hän ei sallinut vanhastaan taattujen tapojen mielivaltaista hävittämistä. Mutta koska yksin uskonto on ihmisen tärkein asia, ovat ulkonaisen elämän muodot merkityksettömiä ja ne voidaan ratkaista kulloinkin tilanteen mukaan”.

Luther määritteli kirkon ja valtion välistä suhdetta Kristuksen valtapiiriksi ja maailman valtapiiriksi.”Kristuksen valtapiiri” on niiden ihmisten käyttäytymistapa, joita hallitsee Kristuksen henki — nämä eivät tarvitse lakia eivätkä miekkaa. Luther vetää rajan kirkollisen ja valtiollisen toiminnan välille teoksessaan ”Maallisesta esivallasta; miten laajalle maallinen esivalta ulottuu” (1523).

Luther torjui kaiken kapinoinnin sanojaan säästämättä. Jos roskaväki lähtee liikkeelle, nousee yhden tyrannin tilalle sata. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että Luther olisi jättänyt sorretut vaille tukea.

Helluntaipäivänä vuonna 1525 Martti Luther kirjoitti kirjasen ”rosvoamis- ja murhanhaluisia talonpoikia vastaan” (WA 17,1,265-267). Ensi Luther torjuu ”kelvottomat lörpöttelelijät”, jotka valheellisesti ovat väittäneet hänen neuvoneen surmaamaan ja murhaamaan talonpoikia. Kuten Peter Manns ja Helmuth Nils Loose kirjoittavat Lutherin elämänkerrassa, että Luther ei tylyksi koetulla asenteellaan varsinaisesti vaikuttanut hirvittävään lopputulokseen, jonka ruhtinaat toimittivat talonpoikia vastaan. Hän torjui teologisista syistä asemansa kapinaliikkeessä.

”Kristillisessä seurakunnassa inhimillisiä puuhia”

Vuonna 1523 Luther kirjoitti seurakunnan vallasta ja saarnavirasta (WA 11,408-416), missä hän moitti heti alkuun ”kaikkina aikoina” ilmennettyä ”epäkristillistä tapaa”, että ”kristillisen seurakunnan nimissä ryhdytään inhimillisiin puuhiin. Mutta siitä vallan varmasti tunnettakoon kristillinen seurakunta, että siinä puhdas evankeliumi saarnataan”.

A.E. Koskenniemi on suomentanut tuon erinomaisen teoksen ja se on julkaistu Hämeenlinnassa vuonna 1924.

”Paljaita pakanoita on siellä, missä evankeliumi ei kulje ja missä ihmisopit ovat vallassa, olkoon heitä vaikka kuinka useita ja vaeltakoon sitten kuinka pyhästi ja tarkasti tahansa”.

Luther pitää ehdottoman tärkeänä, että ”Kristillinen seurakunta ei saa eikä voi olla ilman Jumalan sanaa”. Selittäessään saarnaviran vakavuutta, Luther tulkitsee Johanneksen evankeliumin 10 lukua. ”Joka ei ovesta mene sisälle lammashuoneeseen, vaan astuu siihen muualta, se on varas ja ryöväri”. Niin Luther tulkitsee:

”Kristus opettaa tässä ettei saa opettaa mitään sivuoppeja, tahi opettaa muita töitä kuin mitä Kristus on opettanut”.
”Nyt Kristus sanoo tässä: Joka tahtoo oven kautta sisälle käydä, sen täytyy sana Kristuksesta vapaasti päästää kuuluviin ja toisaalta taas tähdätä kaikki Kristukseen. Sentähden antaa hän tässä ”menemiselle” oikein saarnaamisen merkityksen; sillä tuleminen on hengellistä ja sanalla hän käy korvien läpi ja tulee lammashuoneeseen, s. o. uskovaisten sydämeen. Tämä nyt on sitä mitä hän sanoo, että hänen on mentävä ovesta sisään, s. o. ei saarnattava mitään muuta kuin Kristusta; sillä Kristus on lammashuoneen ovi. ”

”Nytpä evankeliumi on niin arka ja jalo, ettei se voi sietää mitään lisäyksiä eli sivuoppeja.”

Luther tuo esille evankeliumin valossa ”kaksi erittäin huomattavaa kohtaa: uskomisen vapaus ja arvostelun oikeus”.

”Sentähden olkaa vakuutettuja siitä, että lampaiden on arvosteltava sitä, mitä heille esitetään. Heidän tulee sanoa: Meillä on Kristus Herrana ja hänen sanansa ennen kaikkia perkeleiden ja ihmisten sanoja”.

Mika Waltari ja Paleface

17-vuotias Mika Waltari kirjoitti esikoisteoksensa Jumalaa paossa, jonka Suomen merimieslähetysseura tilasi ja kustansi vuonna 1925. Myöhemmin Waltari ei tuonut kirjaa erityisemmin esille.

Voi olla tietenkin loukkaavaa suuren kulttuurihenkilön Palefacen rinnalle asettaa ketään toista – etenkään nuorta Mika Waltaria. Tämä vertailu osoittaa kuitenkin kahden eri ”tilauksen” suuren erilaisuuden: ensimmäinen oli tilaus vuonna 1925, toinen vuonna 2018.

Kirjasessa ”päähenkilö pakenee Jumalaa, äidin, kodin vaikutusta, palaa sitten onnistuneesti Jumalan valtaan”, kuten Waltari itse luonnehti. Waltari ajatteli itsekin papin uraa ja kirjoittautui teologiseen tiedekuntaan seuraavana syksynä 1926. https://www.ksml.fi/kulttuuri/Jumalaa-paossa-Mika-Waltari/68079

Jumalanäky avautuu päähenkilölle yksinäisellä pakoretkellä avarassa erämaamaisemassa.

”Aarne Tammi? Mitä se oikeastaan oli. Oliko se tämä ruumis, joka kerran muuttuisi mullaksi? Ei, ei. Se ei voinut olla vain sitä. Sen täyty olla jotain muuta. Jotakin, joka pysyisi vielä senkin jälkeen kun ruumis olisi mullasi muuttunut”.

”Mies häpeää omaa hämmennystään ja istuutuu jälleen”.

”Mutta mikä oli tuo tunne? – Joskus aivan pienenä poikana oli Aarne kirkossa urkujen soidessa kokenut samaa oman pienuuden ja vähäisyyden tuntoa. Oliko se siis yhteydessä kirkon kanssa”.

”Olisikohan se tunne jonkun ihmistä suuremman läsnäolosta ja vaikutuksesta? Siis jotain jumalallista. Mutta eihän Jumalaa ollut olemassakaan. Senhän olivat monet tiedemiehet todistaneet. Koko kristinuskohan oli vain pappien valhe”.

”Mutta ehkä … ehkä eivät nuo viisaat tiedemiehet koskaan olleet istuneet värähtämättömänä hiljaisuudessa yllään ikuinen tähtitaivas ja allaan valtavan meren syvyys tai suuren erämaan äärettömyys?”

”Aarne tuntee sykähdyksen ruumiissaan. On siis kuitenkin olemassa Jumala. Jokin, joka ohjaa kaikkeuden kohtaloita”.

”Aarne tuntee sen sielussaan järkkymättömänä, ehdottomana, väistämättömänä totuutena. On olemasssa Jumala, suuri ja ylhäinen, ikuisuuden valtias; Hän, joka on ollut aikojen alusta, Hän, joka on ja pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen.”

”Erämaan yllä paistavat ikuiset tähdet kuin kuumat, värisevät liekit. Kaukana kotimaassa rukoilee vanha äiti”.

Kirjan päähenkilö Aarne Tammi on oppikoululainen, jonka isälle maittaa viina ja äiti uskovainen. Lopussa Aarne selvittää viinanhuuruiset vihanpitonsa verot, ja saapuu seesteisenä Suomeen. Jumalaa paossa on Waltarin tuhlaajapoikakertomus.

Mika Waltarin esikoisteosta ei ole korkealle arvostettu, vaikka siinä on ihan sujuvaa kerrontaa ja vahva sanoma. Kyse on enemmän nuorille suunnattu teos – ei mikään oppineen aikuisen syvällinen katsomuksellinen pohdiskelu. Itse Waltari tunnetaan parhaiten Sinuhe egyptiläinen – romaanista.

Mika Waltarin Toimi-isä ja setä Toivo Waltari olivat molemmat teologeja ja julkaisivat lukuisia uskonnollisia kirjoja. Kirjat julkaisi useimmiten juuri Suomen Merimieslähetys, joka julkaisi myös Mika Waltarin esikoisteoksen. Hän itse siirtyi pian vaikuttamaan Tulenkantajissa, joka pyrki eroon ”korpikulttuurista” lähemmäs eurooppalaisia virtauksia. Tulenkantajien tunnuslausekin oli ”Ikkunat auki Eurooppaan”.

Joulun 2018 ekumeeninen jumalanpalvelus ei ollut osallinen suomalaisesta ”korpikulttuurista”, ikkunat olivat apposen auki koko Euroopalle ja maailmalle. Ekumeenisessa jumalanpalveluksessa joulusaarnan pitänyt Paleface eli Karri Pekka Matias Miettinen ei ole esikoisteostaan kirjoittaneen Mika Waltarin tavoin tuntematon lapsukainen, vaan jo keski-ikäinen mies, siirtynyt viidennellekymmenelle ikävuodelleen. Häneltä voisi siis odottaa enemmän kristillistä syvällisyyttä kuin poikaselta. Rar-artistina ja useamman kerran jopa kirkkoon kutsuttuna kasvattajana Paleface on tehnyt jo pitkän uran. Ekumeeninen jumalanpalvelus oli myös ”tilaustyö”, sillä Paleface tuskin omin valtuuksin astui saarnaajaksi. Todennäköisesti Paleface sai saarnastaan palkkion, se on ainakin kirkollinen käytäntö.

Paleface ei ollut tuntemattomuus enää jouluna 2018. Sellainen tuntemattomuus hän ei ollut edes kirkollisille päättäjille näiden kutsuessa hänet saarnaajaksi. Tämä ei ollut edes ainut kerta, kun Paleface on kutsuttuna tiennäyttäjänä kirkossa. Keväällä 2018 hän opasti kirkon kasvattajia yhdessä Pekka Haaviston kanssa kirkon kasvattajien päivillä. Tuolloin vaatimuksena oli entistä rohkeampi protesti, jota vasemmiston pitäisi esittää.

Syyskuussa 2016 Paleface julkaisi ”Palamaan” -nimisen videon, Antti J. Jokisen Pahan kukat -elokuvan tunnuskappaleen. Tuolla videolla ihannoidaan lähiössä asuvien nuorten anarkistista aggressiivista käytöstä: nämä nuoret tekevät jopa huumekauppaa ja ryöstävät myymälöitä. ”Ette muka osanneet ennakoida, että Suomi-poika alkaa mellakoida”, kappaleessa uhotaan. Palefacen mukaan hallituksen leikkauspolitiikka johtaa tällaiseen mellakointiin.

Yle on antanut Palefacelle laajasti tilaa selittää syytöksiään Suomen hallitusta vastaan, joka vika olisi siis väkivalta: ”Hallitus leikkaa meiltä kurkut auki”. Palefacen mukaan kyse olisi jopa ”vääjäämattömyydestä”.

Nämä syytökset eivät ole pelkkiä sanoja, vaan Ylen haastattelussa Paleface selittää, että turhautumiset pitää nimenomaisesti ”muuttaa toiminnaksi”.

Palefacen kappaleessa ”Palamaan” uhotaan:

Laita palaa se hullun Audi. Hallitus leikkaa meiltä kurkut auki. Aika maksaa velka pois ja luovuttaa verta poika, ette muka osanneet ennakoida että suomipoika alkaa mellakoida”.

Turkulainen toimittaja Kari Salminen kirjoitti 14.9.2016 Aamulehdessä tiukan kritiikin äärivasemmiston fantasioista, joihin kuuluu tuhopolttoja ja väkivaltaa:

Kommentti on popkulttuurista taidetta, mutta se ottaa kantaa laittomuuden ja kansalaistottelemattomuuden puolesta. Se puolustaa tuhoa ja väkivaltaa, koska ilmeisesti ei ole enää muuta mahdollisuutta. Kuten Li Andersson aikanaan sanoi: ´Vasemmiston väkivalta on vain erityyppistä.´” (Salminen, Aamulehti)

Palamaan-musiikkivideolla Paleface viiltää sormellaan kurkun auki. Monikulttuurinen vasemmistoanarkisti painii poliisin ja vartioiden kanssa. Se on ikään kuin sankaruutta. Tuhopolttokuvia näytetään toistuvasti puolusteltuna protestina pahaa yhteiskuntaa vastaan. Auton ikkunoita rikotaan. Sanoissa toistuu protestin ihanteena: ”bensa roiskuu” ja ”pannaan koko mesta roihuu”.

Sananvapaus ei tällaisessa vasemman laidan populismissa tarkoita suinkaan muiden oikeutta olla eri mieltä, vaan meidän kaikkien oikeutta olla samaa mieltä kuin ne, jotka ovat aina jo valmiiksi oikeassa.” (Salminen, Aamulehti)

Elokuvasäätiö oli antanut 200 000 euroa tuon elokuvan tuottamiseen, johon Palamaan-kappale syntyi. https://mvlehti.net/2016/09/16/suomalainen-aarivasemmisto-fantasioi-tuhopoltoista-ja-vakivallasta/

Paleface kuului myös Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien järjestelyistä vastaavaan hallitukseen yhdessä piispa Irja Askolan kanssa. Paleface on saanut Suomen kulttuurirahaston https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002888459.html suuren apurahan. Tätä nyt tuetaan institutionaalisestikin.

Lähde: Juha Molari, blogspot

Lue myös:

Paavi kehotti joulun puheessaan uskontojen rajat ylittävään veljeyteen

Kirjoita kommentti

Please enter your comment!
Please enter your name here